Sinne ja takaisin - keltanokkien tarina: marraskuuta 2012

Ensimmäisen viikon jälkeen oli aika alkaa miettiä seuraavaa majapaikkaa. Alun perin tarkoitus oli katsoa tuon ensimmäisen viikon aikana vakituinen vuokrakämppä, mutta koska reissuhaaveet kutkuttivat ja Jukan koulumoduuleissa oli pidempi tauko, päätimme pitäytyä vielä väliaikaisissa hotelli-/hostellimajoituksissa, jotta vältymme päällekkäisiltä majoitusmaksuilta. Seuraavat majapaikkamme olivat Little Indian kaupunginosassa sijaitseva Hotel Grand Chancellor, ja sen jälkeen muutama yö samoilla seuduilla Hotel Dicksonissa. Chacellor oli oikein miellyttävä kokemus, Dicksonissa puolestaan jouduimme valitettavasti ikkunattomaan huoneeseen, joten eipä siellä paljon ylimääräistä aikaa tullut vietettyä.

Tuona ajankohtana Little India oli oikein oiva valinta, koska marraskuun puolessa välissä juhlitaan hindujen suurta juhlaa, Deepavalia (valon juhla, joka symboloi hyvyyden voittoa pahuudesta). Pääkatu Serangoon Road oli koristeltu värikkäin koristevaloin, ja koko kaupunginosa oli valmistautumassa juhlahumuun. Makeat juhlaherkut (jotka me kylläkin jätimme maistamatta) tekivät kauppansa kadunkulmien kioskeissa, basaarimyyjät olivat pystyttäneet tuplamäärän vaatekojuja ja perheen pienimmätkin jonottivat hennatatuoitaviksi. 24h avoinna oleva wanna-be-Keskisen kyläkauppa Mustafa Centerkin joutui rajoittamaan asiakkaiden määrää, kun kaikki eivät mahtuneet kerralla sisälle. Muutenkin kaduilla kävi aivan käsittämätön kuhina, kun intialaiset miehet kokoontuivat puimaan päivän polttavia aiheita. Ja tästä mua voisikin joku viksumpi valaista; miksi kaduilla kokoontuvat vain miehet? Naisia ei todellakaan näkynyt missään, ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Eikö naisten asema Intiassa pitäisi olla kuitenkin ihan hyvä, ei kai heitä päiviksi hellaan sidota? Osalla intialaisia miehiä on myös jännä tapa kulkea kaupungilla käsi kädessä tai kaulakkain. Tämä ei ilmeisesti mitään sen kummempaa tarkoita, se vaan on tapana.

Deepavalin aattona järjestettiin puistokonsertti, jossa esiintyi ilmeisesti joitain ihan kuuluisiakin intialaisartisteja (päätellen yleisön reaktioista). Artistit saivat aplodien sijaan kiitokseksi valtavat vislaukset. Juhla huipentui vielä seuraavan päivän katukulkueeseen, jota emme loputtomalta tuntuvan sateen takia jääneet seuraamaan. Paikallisen naisen kanssa juteltuani selvisi, ettei kulkuetta peruta, vaan ainoastaan odotellaan sateen loppumista: ”In Singapore everything depends on the rain.” Sinänsä harmi, olisi varmasti ollut näyttävä tapahtuma, mutta yli tunnin odottelu sateessa pisti luovuttamaan.

Little Indian parasta antia on ehkä kuitenkin ollut ruoka. Tähänastista Singaporen herkuista maukkainta on ollut intialaisten prata. Leiväksi vai letuksiko tuota sanoisi, jotain siltä väliltä se on. Superohuesta taikinasta taiteltu leipänen, jota voidaan syödä pelkiltään (roti prata), sipuli- tai juustotäytteellä, tai mikä parasta – banaanin kera. Prata-lettuset ovat edullista herkkua, 1-2 Singaporen dollaria. Pratasta ruokaisampi ja vähän kalliimpi versio on murtabak, jossa taikinan sisään leivotaan/paistetaan myös kananmunaa, ja oman mieltymyksen mukaan joko kanaa, lammasta tai sardiineja. Intialaiset itse tuntuvat syövän eniten biryani-tyyppisiä ruokia (paistettua riisiä ja lihaa), ja suurin osa heistä todellakin syö ruokansa sormin. Siihen on meikäläisillä vielä totuttelemista..

Keltanokat suosittelee! Banana prata

Merkillisiä pulleroita paloiksi saksittuna, ruuan nimestä ei tietoa, mutta ihan syötäviä.

Myös juomapuolesta intialaiset saavat pisteet. Kuulostaa tylsältä, mutta heidän maitotee (teh tarik) on taivaallista. En ole lapsuusvuosien jälkeen teetä maidolla juonut, mutta kohta tuntuu siltä, ettei muuta vaihtoehtoa olekaan..! Mitä ikinä siihen laittavatkaan (ja varmasti myös rutkasti sokeria), on se vaan niin hyvää. Jollain tapaa samalla reseptillä tekevät myös kahvia (kopi tarik), joka vetää vertoja helposti kaikille kafee-o-leille. Mikäli ko. juomia haluaa take awayna, ne pakataan pieneen pussiin, jossa on kantokahvoina kuminauhat, sekä tietysti reikä pillille.

Little India lintuperspektiivistä, alavasemmalla hindutemppeli

Uskonnot sopusoinnussa, Little Indian moskeija

Asiointi intialaisten kanssa on suht helppoa: he puhuvat selkeää englantia. (Samaa ei valitettavasti voi sanoa esim. kiinalaisista..) Jännän kuuloista on kaiketi hieman epävirallinen kieli singlish, jossa tiettyjen sanojen/lauseiden perään lisätään ”lah”. Tästä saimme malliesimerkin basaarin puotipuksulta, joka ensin kotimaamme tiedusteltuaan tokaisi: ”You people from Finland look so sick, lah.” Jaaha. Tattista vaan. Silloin tajusimme, että nyt on syytä lähteä hakemaan katu-uskottavuutta (=väriä) jostain muualta ja otimme suunnan kohti Palawan-saarta, Filippiinejä. (Matkaan valmistauduimme fish spa –hoidolla, jossa pikkukalat nakertavat jaloista ja käsistä kuollutta ihoa. Luomu-kuorinta, joka tekee hyvää myös verenkierrolle. Suositellaan mm. psoriasis- ja muille ihotautipotilaille.)

Jukan jalat maistuivat kalojen mielestä ihan hyvältä...

...mutta mun maistuivat paremmilta! Siis mikä kuhina! :O

Vamos a la playa, vois tähän joku tokaista!

Ensikosketus Singaporeen. Lentokoneesta ulos astuttaessa kauan odotettu trooppinen lehmänhönkä hyväili hetken, kunnes vastaan puhalsi lentokentän hyinen ilmastointi. Tyypillistä. Muutaman vaatekerroksen riisumisen jälkeen suuntasimme kentän MRT-aseman lippuluukulle ostamaan EZ-Link –matkakortit, ja niin kaksi valkoista jättiläistä olivat valmiit hyppäämään junan kyytiin pienten singaporelaisten sekaan.

Junassa silmiin pisti heti ne kuuluisat kieltomerkit; ei passaa tupakoida, älä syö, elä juo, äläkä ainakaan kanniskele syttyviä aineita mukanasi. Ja perässä sakon määrä nelinumeroisena. Siinä kun tarkemmin ajatteli ja ympärilleen kyräili, niin ei oikeastaan ollut sittenkään enää jano. Vielä kun asemia kuuluttava heleä-ääninen täti muistutti, että mikäli havaitsee kulkuneuvossa epäilyttävän näköisiä matkustajia tai tavaroita, pitää ilmoittaa välittömästi, me molemmat näytettiin varmasti ihan raportoitavilta yksilöiltä. Minä keskityin tuijottamaan ovessa olevaa kylttiä: Sila berhati-hati ruang di platform (=Varothan junan ja laiturin välillä olevaa kuilua.)..

MRT-linjat itsessään ovat kyllä vallan mainioita; aina aikataulussaan, hyvin ilmastoituja ja jo mainittu seesteinen täti kuuluttaa asemat erittäin selkeällä äänellä. Myös asemilla on hyvät opasteet joka suuntaan, sopii siis turisteillekin aivan loistavasti. Matkan hinta määräytyy sen pituuden mukaan; laiturille mentäessä leimaat kortin ja määränpäässä laiturilta poistuessa leimaat uudestaan, jolloin kortille ladattu arvo vähenee tarvittavan summan. Kaupunkialueella hinnat pyörivät dollarin molemmin puolin. Sama systeemi on busseissa, sillä erotuksella, että ilmastoimattomissa busseissa hinnat ovat hitusen halvempia. Taksitkaan eivät kalliita ole, 5 dollarilla pääsee jo etenemään hyvin.

Tarkan markan matkaajina mehän emme tietenkään ottaneet Aljuniedin asemalta taksia hotellille, koska matkaa oli vain 800m. Mutta kun niskaan tulee suhteellisen rankka vesikuuro, tuo matka tuntuu kovin pitkältä. Singaporen sadekausi ulottuu marraskuulta tammikuulle, ja sen olemme saaneet tuta. Aamun kaunis auringonpaiste muuttuu iltapäivää kohden harmaiksi pilvilautoiksi ja viimeistään viideltä ropisee. Usein ukkosen kera, mutta mikä parasta: meikäläisen migreenille altis kuuppa ei ole kertaakaan tästä reklamoinut. Eläköön! Jännä seurata missä suhteessa sademäärä vähenee kuivalle kaudelle siirryttäessä. Lämpötilahan ei sateesta huolimatta juurikaan laske, tasainen +30 pätee ympäri vuoden.

Ensimmäiseksi viikoksi varattu naurettavan edullinen hotellimme (Fragrance Hotel Crystal) sijaitsi siis Geylang Roadin varrella. Pikainen tupatarkastus selvensi miksi hotelli on niin edullinen. Todettuamme huoneen kosteusprosentiksi noin 110 ja että kylpyhuoneesta löytyy kuitenkin vain yksi meille entuudestaan tuntematon hyönteinen, plus että ilmastointilaite ulkonäöstään huolimatta toimi jollain tapaa, kuivien vaatteiden vaihdon jälkeen suunnistimme iltapalalle läheiseen katukeittiöön. Aiemmin olin lukenut pienestä matkaopas-kirjasestani, kuinka katukeittiöt ovat siistejä ja terveysviranomaisten tiukan valvonnan alla. Me tilasimme perinteistä hainanilaista ruokaa, chicken rice, annoksen hinta vaatimattomat 2,50 dollaria. Maittavaa ruokaa naamariin lappaessa aloin seurata naapurikeittiön kokkia, joka kattilan ja pannujen heiluttelujen välissä pisti pokkana tupakaksi. Jos sattui tulemaan asiakas, papparainen jätti tupakan hyllylle siksi aikaa. Samalla lautaseni alta tuijottaa iso kyltti ”No smoking”. Hmm. En uskaltanut ottaa tilanteesta kuvaa, vaikka mieli teki. Ruokajuomaksi Jukka tilasi rehvakkaasti keskiketterän, joka taitaa edelleen olla reissun ainut Singaporessa nautittu olut. Hinta 6 dollaria pisti miettimään, että tällähän saa jo kaksi lounasta.. Alkoholi on täällä samoissa hinnoissa kuin Suomessa, viinit sitäkin kalliimpia.

Hieman huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä. Hotellin vieressä oli rivi jonkin sortin ”liiketiloja”, selkeästi numeroituja, mutta ovissa ja ikkunoissa ei juurikaan muuta lukenut kuin aukioloajat. Onneksi helle ei ihan kaikkia aivonystyröitä ollut vielä sulattanut, ja pian tajusimme ettei näistä puljuista ainakaan aamupalasämpylöitä saa. Hotellin edulliselle hinnalle tuli yksi syy lisää: punaisten lyhtyjen alue! Edetessämme kohti MRT-asemaa – tällä kertaa päivänvalossa – paljastui Geylangin alueen ominaispiirteet. Maksulliset tytöt päivystävät ruokapaikkojen, kioskien, hedelmäkauppiaiden yms. edessä jo heti aamusta. Illemmalla passipaikat siirtyvät pienemmille kujille, ja markkinointi sen kuin kovenee; tytöt ottavat potentiaalisia asiakkaita ihan reippaasti ranteesta kiinni ja lataavat tiskiin parhaat myyntiargumenttinsa. Yritin yhtenä päivänä ehdottaa Jukalle täkynä olemista; käveltäisiin heistä ohi vähän toisistamme erillään, jotta kuulisi mitä he länsimaalaisille lirkuttelee..! Mutta ei se suostunut, pöh. Muutenkin Geylangin alue on täynnä ties millaista yrittäjää; kadunkulmissa parveilee mm. lääkekauppiaita, jotka levittää pelkissä painopakkauksissa olevat lääkkeet lakanan päälle esille. Lakanalla on sitten helppo kääriä tavarat takaisin reppuun, jos poliisi sattuu paikalle..

Ensimmäiset 12h olivat siis aika merkillisiä, mutta muutaman päivän pyörimiset kaupungilla antoi sen oikeamman kuvan Singaporesta. Todellakin: niin siistiä ja turvallista joka puolella, että uskaltaisin päästää mummunikin yksin maitokauppaan (poikkeuksena siis tuo Geylangin alue..). Mieletön suurkaupunki Marina Bayn pilvenpiirtäjineen, Clarke Quayn ja Boat Quayn maailmanluokan ravintoloineen sekä Orchard Roadin kalliine merkkiputiikkeineen. Kaiken tämän keskellä sijaitsee piristysruiskeet Chinatown, Little India ja Kampong Glam, joissa kaikissa on omintakeinen tunnelma. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että piskuisessa saarivaltiossa (pinta-alaltaan Suomen pk-seudun kokoinen) asuu 5 miljoonaa ihmistä, useasta eri uskonnosta ja siltikin kaikki sulassa sovussa. Pisteenä iin päälle entisen trooppisen sademetsän päälle rakennettu kaupunki on aivan käsittämättömän vihreä, edelleen.

Näihin tunnelmiin!